Niin ne piinaviikot sitten päättyivät, kuten ennenkin. Eli menkkoihin, kuten ennenkin.

Juuri kuukautisten alkua edeltävänä päivänä ehdin jo toivoa. Tein testin, ja olin näkevinäni kaksi viivaa. Toinen viivoista oli ihan hailakka, ja sitä ei meinannut nähdä, mutta näki sen kuitenkin (mieskin näki eli en ole ihan NIIN vainoharhainen). Sitä seuraava yö oli aika uneton, haaveilin jo innoissani kuinka voisin sitten jouluna kertoa kaikille että meille tulee juhannusvauva. Tunnin yöunien jälkeen tein aamukuudelta toisen testin, ja negatiivinen se oli. Yritin vielä siinä vaiheessa uskotella että ehkä virtsani oli laimeaa kun olin hermostuksissani rampannut vessassa koko yön. Kunnes sitten muutaman tunnin päästä vessareissu palautti minut maan pinnalle -ei taaskaan napannut.

Onneksi minulla oli viikonloppuna vieraita etten päässyt sitten rypemään negatiivisuudessa vaan sain muuta ajateltavaa. Tosin yksi vieraista oli 6-viikkoinen vauvaneiti, joten ei se kyllä ainakaan vauvakuumetta helpottanut!

Parasta olisi jos saisi jotenkin kohdennettua ajatuksia muualle ja nauttisi elämästä kuinka se on nyt. Minulla on ihana mies, kiva koti, kiva työ ja ihania kavereita. Kaikki asiat mistä moni haaveilee. Miksi en voisi vaan iloita niistä, keskittyä niihin ja ajatella että vauva tulee jos on tullakseen?

Näihin pohdiskeluihin sopisi hyvin Jonna Tervomaan biisi Yhtä en saa.

Jonnna laulaa

"Pakko saada aina se mitä en yleensä saa
Pakkomielle, suuri tarve ja juuri sitä kaipaan
Ainoaa, puuttuvaa
Tyhjä paikka aina sille mitä en ikinä saa
Kaikki muu on korviketta ja turhaa ellen mä saa
Ainoaa puuttuvaa

Yhtä en saa, yksi jää aina puuttumaan
Yhtä en saa, mut mä pidän paikka"